Arvaamattomia ajatuksia

Kukkuu, kukkuu – pysähdyin polulle. Koirakin pysähtyi kuunnellen korvat pystyssä. Näin harvan männikön läpi, miten käki lensi tihein siiven iskuin  meitä kohti ja laskeutui nuoren männyn latvaan jonkin matkan päähän meistä. Se piti vain pienen tauon ja aloitti kukkumisen miltei välittömästi uudelleen. Seisoimme koiran kanssa hiljaa ja liikkumatta. Kukuttuaan hyvän tovin käki jatkoi matkaansa kähisten pari kertaa ylittäessään polun, jolla seisoimme. Se hävisi metsään ja jatkoi kukkumistaan jossain, minne meillä ei ollut enää näköyhteyttä. Niinpä jatkoimme matkaamme. Lapsuudessani käen kukkuminen oli harvinaista herkkua. Saattoi mennä useita kesiä, ettei tuon monien uskomusten linnun kuullut kukkuvan lainkaan. Muistan, kuinka mummuni laski keväisin pihakeinussa tarkasti kukkumiskerrat, sillä niiden uskottiin kertovan jäljellä olevien elinvuosien lukumäärän. Nuoret puolestaan laskivat niistä puolison löytymiseen kuluvan ajan – itse en tosin kuulunut enää siihen sukupolveen. Jos taas

Viikko viikolta elämä kasvavan koiranpennun kanssa alkaa tuntua helpommalta. Vielä viime viikolla laskin pennun kynsien tekemiä naarmuja sekä terävien pentuhampaiden jälkiä käsivarsistani ja sormistani. Nyt niistä on jäljellä enää hennon punaiset arvet, jotka haalistuvat kesän mittaan. Toivon, ettei niitä tule enää lisää – ainakaan kovin monta. Pentu näet haluaa pallon heti ja kärsimättömyydessään se yrittää ottaa pallon kädestä, jos et ole nopea. Aamuisin, ”hyvin” nukutun yön jälkeen pentu tervehtii meitä iloisesti nuolemalla, mutta muutaman nuolaisun jälkeen hampaat tulevat vielä mukaan tervehdykseen. Pennun leikkiessä erityisesti tyttäreni nilkat sekä fiksumman puoliskoni varpaat ovat mieluisia kohteita sen hampaille. Itse koin päässeeni heitä vähemmällä, kunnes tarkkanäköinen puoliskoni huomasi pienet mustelmat pohkeissani. Ne olivat pennun hampaiden aikaansaamia jälkiä, yrityksiä saada emäntä kanssaan leikkimään. Miettiessäni aikaa viikkoja taaksepäin huomaan pennun kuitenk

Kuluneen viikonlopun uutisia hallitsi väistämättä perussuomalaisten vaihtunut puoluejohto. Nykyiseen puoluejohtoon nousseet henkilöt ovat profiloituneet näkyvästi globalisoitumisen vastustajina – heidän mielestään maahanmuutto ja Eurooppa pysykööt Suomen rajojen ulkopuolella. Suomen ja suomalaisten pienenä kansakuntana ei kuitenkaan tulisi eristäytyä muista eurooppalaisista kansakunnista, sillä yksin ei ole hyvä olla – ei varsinkaan nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Apua tarvitseviakin täytyy auttaa, sillä myös suomalaiset ovat sitä aikoinaan saaneet. Apu täytyy kuitenkin mitoittaa itselleen sopivaksi – ei liene kenenkään etu, että auttaja auttaa itsensä hengiltä. Olen havainnut vuosien aikana, että meillä täällä Suomessa on tapana mennä tukka suorana ja harkitsematta kohti uudistuksia sen enempää ajattelematta, vaikka hieman pidempi harkinta ja tarkkailu saattaisivat tuottaa paremman lopputuloksen. Hitaasti hyvä tulee, niin kuin vanha kansa sanoisi. En kuitenkaan ai

Reilun viikon poissaolo kotimaan kamaralta näkyi – puut olivat miltei täydessä lehdessä ja ensimmäinen nurmikon leikkuu oli edessä. Kesä oli alkanut. Laukkujen purkaminen, pyykinpesu ja arkirytmiin sopeutuminen odottivat. Pikkuinen koiranpentu oli kasvanut lomamatkamme aikana pennunpyöreydestään pitkäjalkaiseksi ja -kuonoiseksi. Olimmeko todellakin olleet vain viikon pois? Solahtaminen arkeen kävi yllättävän kätevästi. Pyykkikone pyöri ja tyhjät matkalaukut vietiin alakerran varastoon odottamaan seuraavaa matkaa. Ruohonleikkuri pörisi viikonlopun molempina päivinä ja pennun kanssa pihaleikkien lisäksi tehdyt lenkit pitenivät muutamasta sadasta metristä reiluun kilometriin. Kotimiehenä olleet huokaisivat helpotuksesta jättäessään taakseen tämän väliaikaisen virkansa. On aivan eri asia leikkiä pennun kanssa isäntäväen ollessa kotona kuin huolehtia eroahdistuksesta kärsivää, joka paikkaan ehtivää sähikäistä. Viikonlopuksi armeijasta lomalle päässyt kuopuksemme katsoi  odottaessaan