Arvaamattomia ajatuksia

Talvilomakausi on parhaimmillaan ja sitä on tukenut myös yläkerran väki – ainakin tulevan viikon puoleen väliin saakka. Tällöin vesi- ja räntäsateet uhkaavat eteläistä ja mahdollisesti myös keskistä Suomea. Lahden kisoja seuranneet ovat saaneet nauttia mainiosta säästä ja maailmalle levinneet kuvat ladun varren lumisesta maisemasta ovat kuin suoraan matkailumainoksen sivuilta. Suomen maajoukkue on kaiken lisäksi saanut kaksi mitalia – hopeisen ja pronssisen. Voisivatko asiat olla paremmin? Se pronssinen mitali olisi tietenkin voinut olla hopeinen tai kultainen, jos ankkuriosuuttaan parisprintissä hiihtänyt Iivo Niskanen ei olisi kolaroinut norjalaishiihtäjän kanssa. Juuri tästä syystä kyseinen norjalaishiihtäjä on saanut runsain mitoin kuraa niskaansa sosiaalisessa mediassa eikä vähiten suomalaiselta urheilukansalta. Kaiken saamansa palautteen sekä itseruoskinnan jälkeen norjalaishiihtäjä onkin ollut valmis kotimatkalle – pilasihan hän lähes varman norjalaisten mitalin sekä himmen

Katson neulekorejani (viimeisimmän punoin aikakauslehden sivuista) ja huokaisen. Puuvillalangasta neulottu poncho, neulotut collegehousut, hihaton kaulustoppi, huiviliivi, patenttineuleinen pusero – keskeneräisiä kaikki. Ne odottavat valmistumistaan yksi kerrallaan, jotta voisin aloittaa jotain uutta (jälleen). Lisäksi alakerrassa on keskeneräisinä kierrätysvillanauhasta punomalla aloitettu kori sekä koukuttu maton alku. Eräs rouva sanoi kerran osuvasti, että olisi todella tylsää, jos tekeillä olisi vain yksi työ. Olen samaa mieltä hänen kanssaan ja toteutan ajatusta ihan täysillä :) Aikaan saavampi puoliskoni joskus vain huokailee ja joskus mainitsee, kun töitäni löytyy milloin mistäkin – takan reunalta, olohuoneen sohvalta ja sohvan alta sekä makuuhuoneen sängyn päältä ja tuoleilta. Ne ovat tavanomaisimmat säilytyspaikat, mistä hän joutuu niitä siirtelemään päästäkseen istumaan, nukkumaan tai sytyttämään takkaan tulta. Silloin lupaan lähes poikkeuksetta itselleni pyhästi, että t

Kuluneena viikonloppuna herättyäni sekä tehtyäni aamutoimet suuntasin eteiseen vetämään lämpöhaalaria päälleni, kuten niin monena aamuna aikaisemminkin. Puettuani haalarin päälle muistin, ettei minulla ollutkaan enää lenkkikaveria aamulenkille – koiramme muutti taivaallisille lenkkipoluille pari päivää aikaisemmin. Hetken mietittyäni laitoin kuitenkin pipon päähän ja kengät jalkaan sekä suuntasin tavanomaiselle reitille jättäen toiset vielä nukkumaan. Koiramme ehti elää yli kuusitoista vuotta, joista reilu viisitoista oli yhteistä taivalta. Se on niin pitkä taival ihmiselämässäkin, että menee jonkin aikaa ennen kuin oppii jälleen elämään ilman koiraa – sitä ihmisen parasta ystävää. Naapurimme tuumi saatuaan tietää koiramme kuolemasta, että ei muuta kuin uutta katselemaan. Ei se kuitenkaan ihan niin mene – ei ainakaan tässä perheessä. Jokainen meistä ikävöi ja suree menetettyä kaveria tavallaan, kunnes muistot tasaavat pahimman ikävän. Edellisen koiran jälkeen elimme yli vuoden k

Olimme menneenä viikonloppuna seuraamassa nuorimmaisemme sotilasvalaa. Edellisestä kerrasta oli kulunut puolitoista vuotta, jolloin sää oli kuuma, miltei helteinen – aurinko porotti ja janotti. Nyt sää oli kostean kolea – lämpötila oli juuri ja juuri pakkasen puolella. Vaikka varustauduin lämpimästi, varpaita palelsi enkä taatusti ollut ainoa. Molemmat tilaisuudet olivat juhlavia – 2000 alokasta vannoi puolustavansa isänmaata tilanteessa kuin tilanteessa, yhdessä muiden kanssa. Yksilöllisyyden sijaan korostettiin yhdessä tekemistä ja yhteen hiileen puhaltamista – kaveria ei jätetä missään tilanteessa. Ne nuoret miehet, jotka valitsevat varusmiespalveluksen sijaan siviilipalveluksen, antavat panoksensa suomalaisen yhteiskunnan hyväksi toisella, mutta aivan yhtä hyväksytyllä tavalla. Varusmiespalvelus ei sovi kaikille eikä puhuttele kaikkia samalla tavoin. Sen vuoksi on hyvä, että on olemassa mahdollisuus suorittaa se siviilipalveluksena. Näissä tilanteissa yksilön etu palvelee myös